Hoidon ja vertaistuen avulla sinuiksi skitsofrenian kanssa

Tätini oli luultavasti ensimmäinen läheinen, joka kiinnitti huomiota kummallisiin juttuihini. Hän asui samalla paikkakunnalla, jolle olin itsekin juuri muuttanut.

Myös kotona Varkaudessa puhuin sekavista ajatuksistani: koin vahvasti, että television tapahtumat liittyivät jotenkin omaan elämääni ja että muut pystyisivät seuraamaan tekemisiäni television välityksellä. Toisaalta oli jännittävää, että henkilökohtaiset asiani muka levisivät tiedotusvälineissä, toisaalta muiden tarkkailu ahdisti. Läheiseni kuitenkin tajusivat nopeasti, etteivät ajatukseni olleet normaaleja, ja he veivät minut melkein väkisin tutkittavaksi.

Psykiatrisella poliklinikalla minulle yritettiin tarjota lääkkeitä, mutta tuolloin vielä sairaudentunnottomana en halunnut niitä. Uskoin, että ne olivat myrkkyjä, jotka voisivat vahingoittaa minua. Lopulta pääsin osastolle, ja tutkimusten jälkeen oireilleni annettiin diagnoosi: tarkemmin määrittelemätön ei-elimellinen psykoosi.

Lopulta suostuin ottamaan lääkkeet sairauteeni, ja otinkin niitä jatkossa tunnollisesti. Olin hyvin masentunut ja itkuherkkä. Ajattelin, että kun olin kerran joutunut psykiatriselle osastolle, minuun olisi näin lyöty ikuinen leima, jota ei saanut mitenkään pois. Sairaalaan joutuminen oli hyvin tuskallinen kokemus. Muutin tuolloin takaisin Varkauteen, sillä tarvitsin nyt läheisten ihmisten tukea. Välit isovanhempiini ovat aina olleet hyvät, ja myös välit omiin vanhempiini alkoivat pikku hiljaa vahvistua yhä enemmän.  Heidän avullaan palasin pikkuhiljaa normaaliin elämään.

Vuonna 2006 elin avomieheni kanssa ostetussa asunnossa, opiskelin ja kävin töissä – elämä tuntui olevan mallillaan. Syksyllä kesätöiden päätyttyä alkoi kuitenkin uusi psykoosivaihe. Psykoosi viestitti minulle, että nyt olisi tarpeen tehdä elämänmuutos. Erosin avomiehestäni, myin hänelle osuuteni yhteisestä asunnostamme ja muutin yksin asumaan vuokralle. Kuukauden yksin asumisen jälkeen tajusin itse hakeutua psykiatriselle osastolle, jolloin psykoosini oli jo kestänyt pitkään. Tämän toisen psykoosin aikana sain uudeksi diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian.

Tieto skitsofreniasta oli oikeastaan helpottava uutinen. Uusi diagnoosi tuntui selittävän myös sen, miksi olin sosiaalisesti vetäytyvä. Muutaman kuukauden hoitojakson ja oikean lääkityksen avulla aloin tulla sinuiksi sairauteni kanssa. Kelan tukeman Maku-työvalmennuksen jälkeen palasin takaisin työelämään. Lääkitys on alusta asti ollut yksi hoidon kulmakivistä ja paranemisen elinehto.

Kolmas ja toistaiseksi viimeinen psykoosivaihe alkoi syksyllä 2009. Nyt osasin jo tunnistaa psykoosin oireet ja hakeuduin välittömästi hoitoon. Viimeisimmän psykoosin jälkeen olen kärsinyt jonkun verran masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Vertaistukiryhmä, jossa kävin vuoden verran, auttoi kuitenkin niin paljon, että olen jälleen päässyt töihin.

Ajoittaista ahdistuneisuutta ja itsensä ilmaisun vaikeutta lukuun ottamatta olen pystynyt elämään normaalia nuoren aikuisen elämää, ja olen todella tyytyväinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Työnteko ja kaikenlainen ryhmätoiminta ovat minulle todella tärkeitä. Rutiinit pitävät minut liikkeellä, enkä jää ajatusteni kanssa neljän seinän sisään.

Hankalia ajanjaksoja helpotan pitämällä itseni kiireisenä: lenkkeilen, kuuntelen musiikkia ja toisinaan teen käsitöitä. Jos vointi on todella huono, voin aina soittaa tutulle ja mennä vaikka yökylään. Mieleni pysyy rauhallisena, kun tiedän, että apu on aina lähellä ja pääsen tarvittaessa nopeasti osastolle.

Nykyään en enää häpeile sairauttani, ja olen oppinut elämään sen kanssa. Skitsofrenia on tuonut ajatusmaailmaani jonkin verran uusia näkökulmia. Minulla on edelleen tunne, että joku suuri ja tuntematon on lähelläni koko ajan seuraamassa elämääni. Olen kuitenkin jo sinut tämän ajatuksen kanssa, enkä enää kammoksu sitä niin kuin ensimmäisen sairastumisjaksoni aikana.

Läheiset ja työyhteisö ovat suhtautuneet skitsofreniaani yllättävän hyvin. Äitini sairastaa samantyyppistä tautia, sitä kautta saan tärkeää vertaistukea. En siis ole sukuni ainut, jolla on tällaista taipumusta – yhdessä sairautta on myös helpompi kantaa.

Tanya